Arto Paasilinnan kirja Jäniksen vuosi taipuu Kemin kaupunginteatterin lavalla uniikiksi näytelmäksi unohtumattomalla tavalla.
Näytelmän ovat dramatisoineet Esa Leskinen, Sami  Keski-Vähälä ja Kristian Smeds.
Näytelmä keskittyy ihan tavallisen Vatasen ja jäniksen keskinäiseen kemiaan, mutta myös Vatasen elämään, joka ei enää sovi siihen muottiin mihin hän on ajautunut ja lopulta myös  pakottanut itsensä.
Vatasen ja jäniksen tarina on tuttu jokaiselle, joka on lukenut kirjan.
Näytelmä tarjoaa kuitenkin ihan oman todellisuutensa. Se alkaa unena, mutta se sekoittuu todellisuuteen, siihen mikä on monen nykyihmisen kokemus, ettei mikään riitä työssä tai kotona.
Vatasen puhumattomuus luo lopulta ahdistuksen kehän, kunnes tulee pakenemisen pakko kaikesta siitä, mitä ihminen ei kestä enää.
Teos on useaan kertaan dramatisoitu näyttämöille. Siksi Kemin kaupunginteatterin version tuominen nykyajan haasteisiin on iso juttu.
Paasilinna tunnetaan veijaritarinoista, mutta Kemin teatterin toteutus näyttämölle on paljon muutakin.
Olli Haltun unohtumattomasti esittämän Vatasen työuupumus, arkielämän haasteet ja  hermoromahdus saa pohtimaan, että olisipa jokaisella samanlainen jänis kaverina, joka on aito, vilpitön ja viisas.
Tatja Hirvenmäki jäniksen roolissa liikuttaa ja ihastuttaa.
Kun Vatasen elämä menee sekaisin monin tavoin ja hän pakenee ystävänsä jäniksen kanssa erämaahan, mutta ahdistukset, toisten ahneus ja räävittömyys eivät jätä häntä rauhaan.
Näytelmän tapahtumat naurattavat ja itkettävät, mutta samalla ne luovat siltaa jokaisen  omiin kokemuksiin tai pelkoihin, miten itse jaksaa oravanpyörässä.
Vaikka omasta työhistoriastani on jo aikaa, niin  työuupumuksen, pelon ja ahdistuksen kokemukset siitä ettei riitä tuli iholle.
Myös hykerryttäviä ja surkuhupaisia käänteitä näytelmässä riitti hengästymiseen asti. 
Vierailija-lavastaja Mika Haarasen huippu lavastus pienine yksityiskohtineen liikauttivat katsojan mm.  hullujenhuoneelle, työpaikalle, ravintolaan ja metsään.
Pienten pensaiden nouseminen ja laskeminen näyttämön reunoilla ja lopun kuvaprojisointi luovat mielenkiintoisia elementtejä tapahtumien keskiöön.
Jos Olli Halttu ja Tatja Hirvenmäki tekevät loistavaa työtä, niin Samu Stenberg  ahneena korppina oli oivaltava kaikessa kamaluudessaan.
Satu Tala, Kimmo  Tuppurainen ja Johanna Ahonen olivat hekin rooleissaan huikeita.
Kun näytelmässä puhutut murteet vaihtuivat niin myös roolit saivat uudet vivahteet.
Tala, Tuppurainen ja Ahonen  hoitivat monet roolinsa sujuvasti. Bravo.
Näyttämöratkaisu on myös jotain sellaista, jota ei osaa odottaa ja se toimii hyvin. ikäänkuin katsojat olisivat mukana näytelmässä. Nerokas ratkaisu tämäkin.
Vaikka näytelmän monet sävyt ovat tummia niin koomisia piirteitä ja kohtauksia riittää. Mielisairaalakohtauksessa Vatanen on heikoimmillaan, mutta siitäkin syntyy jopa naurettavan riemukasta, tahatonta  komiikkaa. Jestas mitä osaamista.
Ohjaaja Petri Jäärni on jälleen  osannut vetää oikeista naruista, vauhdikasta menoa  ohjatessaan.
Vaikka välillä lavalla on jäniksiä enemmän tai vähemmän, niin kyse on paljon muustakin kuin huumorista.  Kyse on elämän suurista kysymyksistä. Mitä tapahtuu, kun elämä kaatuu niskaan, tai  kun todellisuus sekoittuu uneen tai fiktioon?
Mahtava  näytelmä. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan.
Tämä näytelmä haastaa katsojat syvempien asioiden äärelle, mutta jos haluaa vain nauttia vauhdikkaista tpahtumista näyttämöllä niin sekin onnistuu, sillä kuten elämässä yleensä niin välillä liikutaan komedian ja välillä tragedian välimaastossa. Mikään ei mene kuten luulisi.

Tervemenoa huippu hyvää teatteria tarjoavaan Kemin kaupunginteatteriin 

Katsomon kuningatar
Arja Pekkala-Matikainen

.Aineen taidemuseon kakkos-salin takaseinä on maalattu vahvan siniseksi. Väriä kutsutaan Kahlon siniseksi, sillä Meksikolainen, maailmankuulu kuvataitelija Frida Kahlo käytti värikkäissä teoksissaan juuri tuota sinistä.
Aineelle sininen seinä oli maalattu aikojen saatossa, ei siksi, että taidemuseolla esitetään kevään ajan Frida Kahlon elämää syväluotaavaa monologia, Kahlo -Sirpaleita naistaiteilijan elämästä.
Sinisen seinän eteen on tehty niukka, mutta värikäs lavastus, jonka keskellä on mm. kaksiportainen, seinän sineä toistava lava ja kaksi kolmiosaista turkoosikehyksistä peiliä.
Tilaa hallitsee kuitenkin kuin huutomerkkinä pyörätuoli, joka alleviivaa kivun ja tuskan kokemusta.
Kemin kaupunginteatteri ja Aineen taidemuseon yhteistyön taustalta löytyy museonjohtaja Katriina Pietilä-Junturan pitkäaikainen haave saada joskus näytelmä esitettäväksi museolle.
Kun haave törmäsi Kemin kaupunginteatterin väistötila ongelmiin, niin syntyi  vuoropuhelu teatterinjohtaja Sarianne Paasosen ja Katriina Pietilä-Junturan välille. 
Näin  alkoi  yhteistyö ja syntyi teos, joka sopii niin upeasti museoon.
Näyttelijä Sirpa Filppa on itseoikeutetusti monologin kuningatar.
Esitys alkaa, kun Sirpa Filppa  astelee varmoin askelin halki katsomon lävistävää käytävää ja pukeutuu asu kerrallaan Kahlon sotisopaan.
Valkoisen aluspuvun ja kurinalaisen korsetin päälle hän pukee Kahlomaisen värikkään hameen ja topin. Päähänsä hän laittaa Kahlon kuvista tutun kukkaseppeleen.
Huulet ovat vahvan punaiset ja tuimaa ilmettä kasvoihin luo liki yhteen kasvaneet kulmakarvat.
Siinä hän on Frida Kahlo/ Sirpa Filppa. Kaksi taiteilijaa sulautuneena yhdeksi, 
Taustalta alkaa kuulua meänkielellä Sirpan puhetta, joka kuitenkin on Kahlo tai nämä kaksi taiteilijaa yhdessä ja erikseen.
Monologi paljastaa pitkin matkaa Kahlon elämää leimanneen karmean kipuhelvetin, kun näyttelijä kouristuu tuon tuosta Kahlon tuskasta. 
Niissä kohdissa näytelmä menee lopullisesti ihoni alle, sillä itselleni kipu on tuttuakin tutumpaa,
Kahlo sanoo olevansa raitiovaunun raiskaama ja minä kipukroonikkona olen rattijuopon uhri.
Näin me kaksi, Kahlo ja minä kohtaamme kipumme kautta.
Kahlon sielunmaisema, raivoisa maalaamisen tahti ja kivusta kouristeleva keho kuvaavat sanojen tulvassa rajuja tunteita, syvää rakkautta Kahlon intohimoisesti rakastamaa ja lopulta hänet hylännyttä taiteilija Diego Riveraa kohtaan.
Kahlo oli raajarikko ruumiiltaan, mutta myös henkisesti, sillä hän menetti sekä Diegon että heidän rakkauslapsensa. 
Jäljelle jäi maalaaminen, kipu, epätoivo, hylätty rakkaus ja intohimo, jotka olivat Kahlon tuskan ja myös  luomisvoiman alkulähteitä.
Välillä monologissa palataan Kahlon luota Sirpaan, joka toteaa, että vaikka Kahlo oli Meksikolainen niin Sirpa löytää paljon yhteistä heidän kahden elämästä. 
"Kasvot, kipu, ahistus, armo, himo, heikkous. loppumaton liekki ja leikki, onni, orgasmi ja oksennus", Sirpa huutaa.
Sirpa/Kahlo kysyy; pitääkö taiteilijan aina kärsiä, että se pystyy olemaan luova?
Sirpan ääni kaikuu taustalla kuin alitajunnan äänenä, kertoen hoon päältä tutusti ääntäen, tunnoistaan. 
Pian hän jatkaa puhetta yleisön edessä Kahlona ja maalaa raivoisasti punaiset kasvot peiliin, lysähtäen välillä tuskan vääristämin kasvoin pyörätuoliin.
Sirpa tuo monologissa esille onnistuneesti Frida Kahlon persoonan, raivon, rakkauden, kivun, tietynlaisen hulluuden ja tragedian joka leimasi koko hänen elämäänsä.
Olen erityisen vaikuttunut Sirpa Filpan näyttelijäntyöstä tässä esityksessä, mutta myös Kahlon sielunmaisemaa kuvaavasta lavastuksesta ja intensiivisestä käsikirjoituksesta sekä pieteetillä rakennetuista yksityiskohdista. Bravo.
Monologin  taidokas käsikirjoitus ja ohjaus on Päivi Kolmosen käsialaa.
Kaupunginteatterin työryhmä Sirpa Santonen, Alpo Jakunaho, Sanna Kurula ja Toni Luukinen ovat hekin luoneet monologiin onnistuneesti oman leimansa.  Nappi suoritus.
Kuvataiteilija Pirjo Nykänen on opettanut Sirpa Filpalle maalaamista ja Nykäsen maalauksia on esillä myös näytelmän lavasteissa.
Raju ja raaka, mutta niin värejä ja tunteita täynnä oleva esitys  sai paitsi pohtimaan kivun merkitystä Kahlon taiteeseen, myös rakkauden ja tuskan repivyyden piirtymistä kuviin. 
Kahlon omakuvan kopio on huippu. Vain taiteilija kykenee sukeltamaan toisen taiteilijan teoksen sisään, kuten Pirjo Nykänen on tehnyt.
Vaikka luulin tietävänsä enemmänkin Kahlosta, niin vasta tässä monologissa itselleni paljastuu ylpeän naisen, herkän taiteilijan ja kipukroonikon elämä paljaimmillaan.
Vielä kotona tunsin esityksen syvyyden ja sen synnyttämien rajujen tunnetilojen vellovan veden syvällä itsessäni.
Lämmin kiitos elämyksestä.

Menkää ihmiset  Aineelle  katsomaan monologi Kahlosta
Se kannattaa.

Kemin kaupunginteatterin
Katsomon kuningatar
Arja Pekkala-Matikainen